Otan syvään henkeä ja astun kylmään veteen. Varpaitani kihelmöi, käteni alkavat täristä. Ilman kylmyys tuntuu leikkaavan keuhkoni osiin. Suuni on kuiva. Nielaiseminen tuntuu vaikealta.
Metsä ympärilläni näyttää taianomaiselta pimeydessä. Kymmenet puut heiluvat, sadat lehdet tippuvat alas. Maa näyttää kostealta ja liukkaalta. Metsä näyttää uhkaavalta hirviöltä, joka odottaa uhriaan. Pimeys tuntuu lohduttavalta. Ikään kuin hiljainen vieras olisi valmis ottamaan minut avosylin vastaan.
Jatkan kävelemistä kylmässä järvessä ja avaan silmäni. Katson ympärilleni. Tällaiselta ihmisen sielukin näyttää: Yksinäiseltä, haavoittuvaiselta ja ennen kaikkea pimeältä. Likaiseltakin, jos ottaa huomioon, miten järven epäpuhtaudet ovat yhtä vaarallisia kuin ihmisten synnitkin.
Ihmisen sielu on ihmisyyden ydin. Ilman sitä emme tunne itseämme. Arvoja ei olisi ilman sielua. Moraalia ei olisi ilman sielua.
Sielun tärkein tehtävä on toimia tunteiden ja järjen apulaisena. Sielu antaa meille mahdollisuuden tuntea asioita. Lopulta sielu luo yhteyden tunteiden ja järjen välillä. On vain vaikeaa myöntää karua totuutta: tunteet ohjaavat järkeämme.
Tämä on selvästi yksisuuntainen tie.
Tässä minä seison, keskellä tyhjyyttä, yksin. On syksyinen ilta, tuulenpuuska ja kylmä vesi laskevat ruumiinlämpöäni minuuteissa. Tunnen olevani valmis muutokseen.
Järkeni kertoo minulle seuraavia asioita: Olet yksin tässä maailmassa. Olet taakka läheisillesi. Olosi on epäilemättä tyhjä ja turta. Fyysinen kylmyys ei ole mitään verrattuna kylmiin ihmisiin, jotka haluavat sinut pois tästä maailmasta.
Tunteet taas esittävät minulle seuraavia kysymyksiä: Miten rakkaasi tulevat suhtautumaan poissaoloosi? Miten voit jättää elämäsi taakse kiittämättömien paskiaisten takia? Kuinka monta ihmistä tulet satuttamaan teollasi? Onko itsekkyys oikea vaihtoehto itsensä pelastamiseen?
Vesi yltää lantiolleni, valkoinen mekkoni nousee ylös. Hengittäminen muuttuu raskaammaksi hetki hetkeltä. Otan syvään henkeä, upotan itseni pinnan alle ja annan kylmän veden huuhtoa järkeni pois. Sitten odotan järven pohjalla. Odotan, että sieluni hukuttaa minut syvälle tunteisiini, jotka toivottavasti nostavat ruumiini takaisin pinnalle.
– Maja Svalina
Stadin satakieli 